Pyrin pitämään kirjoitukseni mahdollisimman objektiivisina ja lukijaystävällisinä. Ymmärrettävästi omat mielipiteeni ja näkemyseni tulevat näkymään ja vaikuttamaan tekstien sisältöön. Luotan mahdollisiin lukijoihin ja heidän arvostelukykyynsä blogin arvioinnissa ja kommentoinnissa. Keskutelu on vapaata, henkilökohtaisuuksiin meneviin kommentteihin kuitenkin puutun. Itsestäänselvää lienee, että normaalit hyvät tavat ovat voimassa huolimatta internetin ihmemaan väliintulosta.
On luultavasti pikallaan sanoa sananen blogin ja itselleni omimasta nimestä. "Spitfire" on varmaankin jokaiselle jollain tavalla jostakin yhteydestä tuttu nimi. Tietenkin on kyseessä Reginald Joseph Mitchellin 1930- luvulla suunnittelema "K5054", paremmin tunnettu nimellä "Supermarine Spitfire". Olen käyttänyt tämän legendaarisen hävittäjäkoneen nimeä aliaksenani internetissä ja sen ulkopuolella jo hyvän aikaa. Saattaa tuntua kummalliselta, että suomalainen rinnastaisi itsensä kovin brittiläiseen ikoniin. Kummallistahan se onkin. Enkä edes väitä, että voisin. Käytän nimeä ennemminkin kunnianosoituksena ja ihailuni ilmaiksena kuin itseni ylentämisenä. Kyseinen kone, joka on jossain määrin enemmän kuin vain pelkkä kone, on ollut minulle erityinen jo monta vuotta. Nähtyäni videotallenteen "Churchill's Island", Supermarine Spitfire on herättänyt minussa uniikin tunteen, Merlinin jyrinä nostattanut kylmät väreet ja koneen pehmeät linjat hivelleet silmää. Osasyy tähän kummaan mieltymykseen on oletettavasti Spitfiren symbolinen merkitys ja rooli ideologisessa taistelussa.
Länsimainen kulttuuri ja elämäntapa ovat minulle ensisijaisen tärkeitä. Niiden olemassaolo on elinehto kaikelle, mitä pidän säilyttämisen arvoisena ihmisrodun tekosista. Maailma on ilkeä ja julma paikka. Kovaan on vastattava kovalla ja omia arvojaan on puolustettava. Omalla maallaan omistaja määrää. Maailmalla on monia kulttuureja ja monia kansoja. Jokaisella on oikeus olla olemassa. Jokainen ihminen on samanarvoinen. Kulttureissa on eroja, jotka voidaan intersubjektiivisesti nähdä eriarvoisuuksiski. Henkilökohtaisesti en haluaisi listata kulttuureja paremmuusjärjestykseen, mutta reaalimaailmassa on ymmärrettävä, että kaikki eivät ole aina yhtä hyviä.
Historia on minulle rakas aihe. Historia on ihmisyyden peili, se kertoo meille keitä me olemme ja mistä tulemme. Ymmärtääksemme tulevaa ja nykyisyyttä meidän tulee ensin ymmärtää mennyttä. Ymmärrettävää, ihmiskunnan historia on pääasiallisesti sotaa, likaista peliä, sotaa, selkäänpuukottamista, lisää sotaa, häikäilemätöntä politiikkaa, sotaa sekä aimo annos kansanmurhia. Toki mukaan mahtuu paljon hyvääkin, mikä usein unohtuu, mutta sanottakoon että syystäkin. Sotahistoria on ylimmäinen kiinnostuksen kohteistani, eikä tutkailtava lopu kesken. Sota itsessään on hirveä asia, tappaminen ja sotiminen on ironisesti "epäinhimmillistä" toimintaa. Sotahistoriassa eniten minua kiinostavat enemmänkin tekninen puoli ja se valtava huomion määrä, mikä sotiminen vaatii. Sotateknologia, strategiat, taktiikat ja logistiikka ovat paljon mielenkiintoisempia kuin ihmisten reikäjuustoksi muuttaminen. Sodissa on lisää kiinnostavia aiheita, kuten sotilaiden uhraukset ja sankaruus, toisaalta myös petollisuus ja kavaluus.
Kaikenkaikkiaan tuleva blogi tulee sisältämään moninaisia aiheita, kiistanalaisia teorioita ja huonoa huumoria vääriin kellonaikoihin. Lukekaa ja sanokaa sanottavanne.
Yksi maailmanhistorian upeimmista lentokonetyypeistä ja yhdessä Hurricanen kanssa yksi maailman kaikkien aikojen onnistuneimmista designeistä - molempia käytettiin niin maalla kuin merelläkin. Oli brittien onni, että heillä oli sellaiset suunnittelijanerot kuin Reginald Mitchell ja Sydney Camm.
VastaaPoistaRuukinmatruuna on itse ninety-nine, ja hänellä on kylmät tyypit sekä Spitfirestä että Hurricanesta. Voi, kun joskus pääsisi lentämään jompaakumpaa - Carolyn Gracella on oma Spitfire Mk. IX!
Ehkä vielä joskus...
Itse olen himan liian tumpelo uskaltaakseni koskea lentokoneen ohjaimiin, mutta onneksi noita Spitfirejä on muunneltu kaksipaikkaisiksi. henk. koht. olen nähnyt 2 aitoa konetta, toisen Imperial war museumissa roikkumassa ja toisen Arlingtonin kiitoradalla.
VastaaPoistaTäälläpäässä allekirjoittanut pääsi tutustumaan Spitfireen aikoinaan Västeråsissa ja sai kylmät tyypit (= pääsi istumaan kabiinissa ja kokeilemaan, miltä tuntuu). IWM:ssä on toki Spitfire, mutta oletko käynyt Duxfordissa tai Yeoviltonissa? Duxfordissa on IWM:n warbird-osasto ja koneilla lennetään; Yeoviltonissa puolestaan on Fleet Air Armin museo, ja sieltä löytyy Seafire.
VastaaPoistaCarolyn Gracen Spitfire on hauska tarina. Hän oli naimisissa insinööri Nick Gracen kanssa, jonka intohimona oli lentäminen, ja Nick opetti myös puolisonsa lentämään. Nick oli löytänyt jostain romuttamolta vanhan Spitfiren, ja he kunnostivat koneen yhdessä. Juuri, kun olisi pitänyt päästä lentämään, Nick joutui auto-onnettomuuteen ja kuoli. Carolyn jäi leskeksi. Mutta hän päätti Nickin muistoksi viedä työn loppuun, ja hankki tyyppikoulutuksen Spitfireen. Hän on oppinut hallitsemaan konetta mestarillisesti, ja hänet voi nähdä kesäisin Britanniassa ilmailutapahtumista.
Yksi vaikuttavimmista warbirdeistä on Spitfiren ohella Republic P-47 Thunderbolt. Duxfordissa on yksi sellainen - kyseinen kone lensi sodan aikana sieltä. Sen ohilento matalalla on kokemus, jota ei ihan heti unohda.
Finanssisyistä oma Britanninmatakiluni on jäänyt vähäiseksi. Ilmailunäytöksiä olen toki tutkinut ja haalinut kasaan melkoisen läjän esitteitä. Tarkoitus olisi joskus vielä päästä katsomaan ja itsekin kokeilemaan, miltä Spitfiren ohjaamossa tuntuu.
VastaaPoistaCarolyn Grace esittelin kaksipaikkaista Spitfireään televisio-ohjelmassa ”Spitfire Ace”, jossa neljälle amatööripilotille tarjottiin mahdollisuutta päästä lentämään Gracen koneella. Päätösjaksoa seuratessani tunnustan olleeni ylenpalttisen kateellinen. Jaksot saattavat edelleen löytyä Youtubesta.
P-47 Thunderbolt on hurja kone: Pratt & Whitney R-2800 2000hp 18- sylinterinen tähtimoottori ja enemmän aseita kuin luulisi olevan mahdollista. Lisäksi konehan on valtavan kokoinen. Jenkkikoneista pidän P-47 Thunderboltista enemmän kuin P-51 Mustangista, vaikka se onkin ehkä ”Spitfire sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla”. Mustangista vain puuttuu ”se jokin”, siinä ei ole samanlaista tunnetta.
Vanhoissa potkurikoneissa suuri osa viehätystä on sentimentaalista. Modernit suihkuhävittäjät ovat kolmannella virallisella kelellä ”cool”, eivät ”beautiful”, kuten vanhat koneet. Tunnetta puuttuu, niin sanotusti. Me-109:llä, Spitfirellä ja P-47 Thunderboltilla on luonnetta. Käsittääkseni vanhalla koneella lentäminen on kokonaisvaltaisempi kokemus, kuin uuden koneen operointi, kun lentäjän ja koneen välissä ei ole 71 tietokonetta.