maanantai 22. marraskuuta 2010

Raskasmetallien monet ilmenemismuodot

Matruunan kirjoitus aiheutti kiukunväristyksiä. "Blissful bubble of elitist ignorance" tupsahti mieleen eräistä valeveutumattomista kommenteista. Ensin siinä vähän suutahti. Mutta sitten JFK popsahti olkapäälle istumaan ja kuiskasi: "Don't get mad- get even. Täytyypä sitten vastata nuoren miehen rajoittuneilla kyvyillä.

Tuittupää on kuunnellut metallimusiikkia yli puolet elämästään. Ala-asteen viidennellä luokalla Iron Maiden löi lekalla tärykalvoille ja takaisin ei ole ollut kääntymistä. Nyt levykokoelma on paisunut jo viidensadan paremmalle puolelle, CD:inä yksinään, vinyylejä on satakunta. Musiikkityylit vaihtelevat fuusiojatsista grindcoreen ja alternative electronic funkista Wagneriin. Ainoastaan muutama genre on täysin poissa hyllystä: rap, hip hop, radiopop, r'n'b:n nykyversio sekä iskelmä.

40% levyistä on 70-luvulta, 30% on kasaria. 10% kultaiselta kuusikymmenluvulta. Ajalta, jolloin minua ei ollut olemassa missään muodossa. Jos saisin aikakoneen, matkustaisin 69' Woodstockiin ja elelisin siitä tyytyväisenä eteenpäin musiikin evoluution edetessä.

Mutta asiaan. Siinä missä progebändit, kuten Yes, Camel, Jethro Tull tai ELP ovat moniuloitteisuudessaan ja ilmatyynykenkämeiningissään mahtavia, niiden perillisten aliarvostaminen on yksinkertaisesti typerää. Itse olen kuunnellut progea lähes yhtä kauan kuin metallia. Riitäköön kertomaan kiintymyksestäni progressiiviseen rockiin se, että seinälläni on neljä Pink Floydin, kolme genesiksen, kaksi Yesin, kolme Camelin ja yksi Gentle Giantin alkuperäisvinyyli, kaikki julkaisuvuosiltaan ja tiptop -kunnossa. Yritän tässä nyt sanoa, että älköön kukaan koskaan olettako, että väheksyisin, halveksuisin tahi ylenkatsoisin progressiivistä rockia.

Rockmusiikin sukupuu on monihaarainen ja sekava. Proge ja sen veli hard rock(juuri nimenomaan veli) menevät sopivasti sekaisin, siinä missä preinteinen brittirock (The Who, Rollarit, jne) tulee aina välillä mukaan. Missä kaikissa yhtyeissä se Eric Clapton onkaan soitellut? Entä Jimmy Page? Mitä musiikkia Uriah heep oikeastaan on? Sailsbury sanoo progea, Demons & Wizards sanoo hard rockia. Yhtyeiden leimaaminen ehdottomasti yhden musiikkityylin edustajiksi on kapeakatseista. Led Zeppelin voi olla vaikka stadionrockia, hard rockia tai jos aivoissa on reikä, heavy metallia.

Heavy metal ei ole suoraa jatkumoa progesta ja hard rockista. Ensimmäinen Heavy metal -yhtye oli Black Sabbath. Alunperin blues- ja jazzyhtyeenä soittanut Sabbath vaihtoi tyyliään Tony Iommin soitettua "paholaisen nuotin". Tässäpä tämä. Bluesskaalan tritonus, eli ylinouseva kvartti tai vähennetty kvintti. Yhdistettynä särökitaraan ja munakkaaseen määrään bassoa, saadaan raskasmetallia. Black Sabbathin jälkeen äänimaisemat muuttuivat synkemmiksi ja raskaammiksi. Progerock ja hard rock kulkivat edelleen omia teitään. piirit olivat edelleen verrattain pienet, eli vaikutteita toisista yhtyeistä otettiin helposti. Mutta perustavaa laatua oleva sääntö on, että hevi tulee hevistä enmmän kuin Progesta. Väittämä "soitetaan heviä kun ei osata progea" on puppua. Motörhead on yksi yhtye. Useammin kävi niin, että metallia alettiin soittaa kuin progea, kun pari peruslevyä oli tehty.

Heavy metal syntyi vuonna 1970. Se on keski-ikäistä. Kuten kaikella keski-ikäisellä, olemassaolon varrelle sattuu kaikennäköistä kommellusta ja erinäisiä vaiheita. Heavy metal pitää sisällään niin paljon erilaista musiikkia, että kategoirisointi menee mahdottomaksi. Mutta oletus, että brutaalimpi musiikki olisi jotenkin oletusarvoisesti yksinkertaisenpaa tai tyhmempää on huvittava. Death metal on metallin toiseksi huonoiten käyttäytyvä alalaji. Death metal sytyi kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Yleisesti voidaan ajatella, että Chuck Schuldiner kehitti yhtyeensä Deathin kanssa siihenastisessa maailmassa rankimman musiikkityylin. Äärimmäisyyksiin menevät lyriikat, yliohjatut kitarat, blastbeat(tai joku vastaava rumplain metsurintauti) ja mikä tärkeintä, rääkyvä/örisevä laulu iskivät lujaa bändienväliseen demonauhojen lähettelyskeneen. Albumi "Scream bloody gore" on hulvatonta goreilua ja hauskanpitoa. Ja kyllä, osa death metallista on juuri nimenomaan raakaa, rumaa, gora ja huonoja kauhuleffoja. Autopsy. Obituary. Possessed. Morbid Angel. Örrmörr ja growl. Epämusiikiksi väittäminen on kuitekin hieman hassua. Morbid Angelin kantavan voiman, kitaristi Trey Azagthothin (nämäki sivistymättömät hulttiot lukivat H.P. Lovecraftinsa puhki, sitten kirjoittivat kirjojen pohjalta biisejä!) soolo-osuudet lähentelevät taidokkuudessa monia vanhan kaartin taitureita. Riffien teknisyys huimaa aloittelevien kitaristien päitä ja kappalerakenteet eivät todellakaan ole mitään Intro-A-B-A-B-C-B-B-Outro- huttua. Aakkosissa päästään L:ään asti melko usein. Mutta ei käy kieltäminen, etteikö osa death metallista olisi melko kökköä.(on tuossakin melkoiset bassolinjat, nauhattomalla bassolla!)

Mutta Death ei olekaan kokonaan pelkkä mesoamista, kuten ulkopuolinen saattaa asian helposti nähdä. Death kasvoi yhtyeenä, jäsenet vaihtuivat ja musiikki kehittyi. Nyt vanhat ukot ja akat silmät kiinni ja mielet auki kun klikkaatte seuraavia linkkejä. Sitten mietitte onko tämä aivotonta mesoamista ja yksinkertaista vaahtoamista idiooteille.
Yksi. Tästä se alkoi.
Kaksi. Kaksi ja puoli. Tähän se meni.

No niin. Nyt mietitään uudestaan.

Ja sitten kuunnellaan lisää death metallia.

Kolme.
Neljä. Neljä ja puoli.
Viisi.

Tauko.
Tahtilaji vaihtuu. Että tällaista aivotonta rääkynää ja räminää ilman sisältöä. Pelkkää ääntä? Mjaa, mietitäänpä uudestaan.

Ketkä kuuntelevat death metallia? Eivät ainakaan ne, jotka kuuntelevat radiota. Radioaalloilla hyvää metallimusiikkia soitetaan äärimmäisen vähän. Death metallia ei juuri ollenkaan. Metallimusiikkiin mieltyneet eivät ole keskivertoihmisiä. Metallista tykätään tosissaan, ei ohimenevästi tai satunnaisesti. Death metallin kuuntelijat eivät tosin ole "death metallin kuuntelijoita", vaan hyvin usein yleispäteviä metallimiehiä, eli metallimusiikki lähes kokonaisuudessaan uppoaa hyvin, tietenkin vaihdellen. Toisekseen "radiopopihmiset", eli "kuuntelen sitä, mikä soi radiossa" kammoavat death metallia. Se on rumaa ja äänekästä ja ennen kaikkea siinä voi olla asennetta ja luonnetta. Tämä usein pelottaa monia Matti ja Maija Keskiarvoa. ("Musiikkia jolle voi omistautua, hui kamala, ikkunat kiinni!")

Metallissa kaikki on julmetun suurta. Siinä missä shokkirockin ja hard rockin tavalliset teemat olivat lähinnä viina, naiset, huumeet ja bileet, useat metallibiisit ovat yllättävän syvällisiä. Uskonto, filosofia, yhteiskunta, historia, sodat, psykologia ja ihmisyys itsessään ovat melko yleisiä lyrikaalisia teemoja. Kirjallisuudesta ja runoudesta ammennetaan enemmän, kuin korkeakulttuurisnobit haluaisivat myöntää. Missähän musiikkityylissä saadaan tarpeeksi eeppinen äänimaisema aikaiseksi, että Tolkienin Silmarillion istuu siihen kuin nenä päähän? Kahdessa: Vahvassa, raskaassa klassisessa ja power metallissa. Blind Guardian on tehnyt aiheesta levynkin.

Progerockissa leimallista on virtuoosimainen improvisointi. Se on melkein yhtä vahvasti esillä metallimusiikissa. Yngwie Malmsteen, John Petrucci, Steve Vai, Joe Satriani, Michael Romeo, Luca Turilli, Kai Hansen, Michael Weikath, Trey Azagthoth ja Chuck Schuldiner, kaikki tunnettuja spontaaneista kymmenminuuttisista sooloista ja improvisoinnista live-esiintymisissä. Virtuoosimainen taituruus on suuri osa monien metallibändien imagoa. Sellaiset kiljukaulat, kuten Bruce Dickinson, Rob Halford, King Diamond, John Arch, Biff, Dio, James LaBrie, Arjen Lucassen, Hansi Kürsch, Michael Kiske ja Joey Belladonna ovat kaikki alansa huippua. Oopperatyylinen laulu, joillakin ajoittainen falsetti, valtava ääniala ja edelleen, virtuoosimaisuus. Rumpalien tutisevasta maailmasta kaikkein nopeimmat, tarkimmat ja teknisimmät soittajat ovat lähes poikkeuksetta metallimuusikoita. Basso, vaikka onkin elintärkeä instrumentti, tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle. Mutta virtuooseja löytyy tälläkin saralla. Steve Harris? John Myung?

Onko heavy metal jotenkin yksinkertaisenpaa musiikkia kuin proge? Kyllä, kappalerakenteet ja tietyt elementit ovat klassisessa progessa mutkikkaanpia. Vaatiiko progen soittaminen jotenkin hirvittävästi enemmän taitoa? Mjaa. Vaatiiko? Paikoin. Mutta metallimusiikin aliarviointi jotenkin perustavaa laatua olevasti tyhmäksi ja yksinkertaiseski osoittaa tiedollista aukkoa ja hölmöä silmälappu- ja korvatulppa-asennetta. Progen perillisistä, mitä metalli tietyllä tasolla on, kuinka monessa soitetaan kaksikymmenminuuttisia eeppisiä, monikerroksisia ja syvällisiä kappaleita? Metallissa. Kuinka monessa venytetään rajoja ja kokeillaan uutta? Ainakin metallissa. Kuinka moni innostaa nuoria alottamaan musisoinnin? Varmasti metalli.

Suomalaisesta metallista puhuttaessa masentuu. Suomalainen metalli on pääasiallisesti kuraa. Kaupallista, levy-yhtiön ehdoilla tehtyä huttua, stylistien huolittelemia teinitähtiä ja bändeille valmiiksi tehtyjä kappaleita. HIM, Mokoma, Stam1na, the Rasmus, Nightwish nykyään, Amoral, Ari Koivunen(VOIHERRANJUMALAMITÄTÄMÄ ÄÄNISAASTEONVIEKÄÄSEPOIS!), Sonata Arktika, etc. Suomalainen popmetalli ei ole kovin katu-uskottavaa. Children of Bodom aiheuttaa useimmissa hevikarpaaseissa nauruntyrskähdyksiä. Positiivisia pilkahduksia ovat jotkut folkmetallibändit, jotka tekevät jotain omaperäistä enemmän omilla ehdoillaan. Korpiklaani, Moonsorrow, Viikate, Turisas(säröpedaalin läpi ajettu sähköviulu!).

Hauskaa saada tietää olevansa hämy.

torstai 16. syyskuuta 2010

Ja niinhän siinä sitten kävi....

Varusmiespalvelus. "Jokaisen miehen velvollisuus." Suomen puolustusvoimien mielestä ei minun, ainakaan seuraavaan kahteen vuoteen. "Siirto palvelusluokkaan E määräajaksi 24 kk" kuului varuskuntasairaalan tuomio.

Jokaisen mosan fysiikka ei tavalla tai toisella välttämättä sovellu Kymen jääkäripataljoonaan. Minulla hajosivat luut, nivelet ja nikamat, joiden johdosta hajosi vuorostaan pää. Missään ei ryhmäpaine ole yhtä rankka ja armoton kuin armeijassa. Varsinkaan sellaisille, jotka ovat tottuneet ratkaisemaan ongelmat päällään niiden lyömisen sijasta. Taistelijajoukolle toimivuuden kannalta ehdottoman välttämätön ryhmäytyminen onnistuu vain, jos kaikki toimivat ryhmän aktiivisina jäseninä itselleen ja muiden asettamassa roolissa, hyväksyen paikkansa. KymJP:n P 1 testissä yksikön vääpelin hämmästyttänyt alokas ei kyennyt ryhmäytymään osaksi määrättyä ryhmää, joukkuetta, komppaniaa, pataljoonaa, rykmenttiä saatika prikaatia. Fyysinen suorituskyky, yrittämisestä huolimatta, ei riittänyt, ja kun omat rajat oli moneen kertaan ylitetty ja sykitty solvausten kohteena riittävän pitkään, ruumis sanoi sopimusta irti. Rasitusmurtumaa, nyrjähdyksiä, välilevyvaurioita ja hoitovirheestä johtuva vatsan happotasapainon vaaralliseen pisteeseen edennyttä järkkymistä, aamuvastaanotolle lähtemiseen oli monia syitä.

Riippumatta lääkärintodistuksista ja röntgenkuvista palvelusvapautuksia ei katsottu hyvällä missään yhteydessä. Moku, alikki tai skappari, reaktio oli tuhahdus ja halveksunta. Sellainen syö miestä. Kongnitiivinen dissonanssi omasta suoriutumisesta ja asenteesta oli(on) raskasta. Asevelvollisarmeija Suomen malliin on vekkuli tapaus erikoiskoulutusvalintojen suhteen. Siviilitaustoilla tai koulutuksella ei juuri ole merkitystä. Myös aliupseerikouluun valitut poimittiin joukosta yhdeksänkymmentäprosenttisesti fyysisen suorituskyvyn perusteella. Kusiraitoja kantaa tätä nykyä niin moni totaalinen perunanuija, että ihan hirvittää, miten 1/11 saapumiserän käy. Oma palikkatestini olisi osoittanut allekirjoittaneen reserviupseerikouluun. Fyysinen suoriutuminen (jalka murtuneena ja molemmat hauislihakset revähtäneinä on vaikeaa tetsata (tetsaus = taistelukoulutus taistelijan/taistelijaparin/ryhmän etenemisestä maastossa taisteluvarustuksessa)) osoitti toiseen ääripäähän, kuskiksi. Sotilaskuljettajan nakki on nöyryyttävä sormenosoitus "pasnssarijääkäri paskoille". Oma erikoiskoulutukseni ei kuitenkaan päätynyt kumpaakaan ääripäähän, vaan toisenlaiseen nollapestiin. Komentojoukkueen yleis-PSJ, eli käännettynä ihmisten kielelle "saappaat ja kumipäät". B- kelpoisuusluokan palvelusmiehiä sekä jalkineitaan vähä-älyisempiä A-miehiä. Sekä tietty cooper- juoksutestissä alle 2400 metriä juosseita(rasitusmurtiman kanssa) tai vain 2 leukaa kuntotestissä vetäneitä (kylkivälilihakset ja oikea hauis revähtäneenä) täysin väärässä paikassa palloilevia kuulapäitä.

Asevelvollisarmeijat ovat tietynlaisille ihmisille helvetti. Sotilaskoulutukseen kuuluu
1. Alokkaan oman identiteetin murtaminen
2. Alokkaan ajatusmaailman muokkaaminen
3. Alokkaan omatunnon sitominen korulauseisiin sotilasvalassa
4. Valan jälkeen jääkärin/panssarijääkärin/tykkimiehen/viestimiehen/pioneerin/sotakoiran maailmankatsomuksen uudelleenrakentaminen PV:n mallin mukaisesti.

Järjestelmä toimii hyvin keskivertojantteriin, loistavasti laatikon tylpinpien värikynien kanssa. Gaussin käyrän toisesta päästä asiat mutkistuvat: joskus vahingossa aivojaan käyttämään erehtyneet kokevat ahdistusta individualismin pudotessa pakkasen puolelle. Aivojaan useammin kuin vahingossa käyttäneet hajoavat sisältäpäin. PV:n pääpsykiatrin lausunnon mukaan allekirjoittanut kärsii keskivaikeasta-vaikeasta masennustilasta (F32.10-F32.2). Persoonallisuudessa nyt diagnosoidusti eristäytyviä piirteitä (F60.8). Kaikenkaikkiaan paketti saattoi olla kypsä ennen hiillostuksen alkamista. Mutta eihän mies ole mies ennen kuin on armeijan käynyt.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Call of Duty: Vekaranjärvi

Että näin, olematon bloginkirjoittelu painuu miinuksen puolelle kun velvollisuus kutsuu. Aikanaan Raptori tiivisti mielipiteeni Suomen puolustusvoimista, eikä asenteeni ole juurikaan muuttunut. Välttämätön paha ja vähintään 6kk lykkäystä opiskelun alkamiseen kuuluu ilmeisesti hyväksyttynä riippakivenä sukupuoli-invalideille. Mikäpä siinä. Riittävää urpoilua tulee luultavasti harrastaa, etteivät luule minun kelpaavan johtajakoulutukseen. Perusteellisen laiska mutterihumanisti olisi kaukana kotoa komentelemassa nurmiporia.

Tavataan lomilla.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Mittumaari

Tuittupää lopettaa hajanaisen lentelynsä keskikesän vieton ajaksi ja siirtyy Etelä-Savolaiseen järvimaisemaan loikoilemaan.

Hyvää Juhannusta kaikille!

maanantai 21. kesäkuuta 2010

1. ylilento

Tiedustelulento Venäjälle kertoo Isä Aurinkoisen suosion romahtaneen viime vuosina. Toiveikas idealisti voisi ajatella mielipuolisen johtajan hulvattomien tempausten tulleen sensuroimattomaan päivänvaloon. Kyyninen konservatiivi väittää syynä olevan sukupolvenvaihdos ja nuorten hälyttävä radikalisoituminen itseisarvoltaan samoihin mutta etumerkiltään vastakkaisiin dogmaattisuuksiin.

Kaksoisvirranmaassa jytisee, paikalliset aktivoituvat. Viime viikot ovat olleet verisiä. Muutenkin noilta leveysasteilta virtaa huonoja uutisia.

IM taisi olla jokseenkin oikeassa eräässä tuoreessa kirjoituksessaan. Britanniassa riittää jos jonkinmoista hörhöä.

Kotikentälle palatessa saa sekä hyviä että huonoja uutisia.

Hyvät ensin. Saan pitää isolla rahalla hankkimani harvinaisuudet Amerikasta ja Neuvostoliitosta.

Sitten huonot. Pääministeriksi voi hyvinkin tulla melkoinen tavi.

Yleensä en pitäisi Ilta-Satua primäärilähteenä, mutta sattuivat silmään.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Jatkuisiko nyt?

Parin kuukauden tauko taas, kauheasti tekemistä.

Jaska Brownin innoittamana voisin kirjoitella lyhyempiä huomautuksia, pitkiin teksteihin uppoaa hirvittävästi aikaa. Jaska sivaltaa, IM:llä on häkävuotoja, minä taidan tehdä ylilentoja.

Sivuhuomautus, ulkona paistaa aurinko ja minulla on uusi fillari. Mitähän minä vielä oikein teen sisällä?

torstai 18. helmikuuta 2010

Ka, tämäkin

Noh.

Tämä blogiyritelmä siirtyi rajan tuolle puolelle, kokonaisen tekosyykirjon ansiosta. Oikeastaan vain "elämän muu sisältö" ja kaikenlainen kiire moukaroivat bloginkirjoitteluun suunnitellun ajan uuteen muottiin. Em. muu sisältö ja kiireet ovat vähentyneet ja solmuun vääntyneet ratakiskot on taas taottu suoraksi. Vaikka blogi saattaakin siirtyä takaisin semiaktiiviseen tilaansa, sitä voi parhaimmillaankin kutsua epäkuolleeksi.

Pieni selitys katkokselle voisi olla paikallaan. (Lukijakunta ei varmasti ole suuri, mutta itselleenkin on joksus hyvä selitellä tekosiaan.) Yksityiskohtia raapimatta voidaan sanoa, että akateemiset ponnistukset vaativat oletettua enemmän aikaa ja energiaa. Myrskyn jälkeen voi olla hetken aikaa poutasää, tai sitten nyt ollaan myrskyn silmässä. Kummin vain, browningit on taas ladattu ja moottoria lämmitellään. Bandiittejä horisontissa ja kiitotie vapaa!

Valtavasti uutta on tapahtunut lentokiellon aikana ja menneistä voisi kasata melkoisen esseekokoelman. Jälkiviisastelu ei kuitenkaan ole kovinkaan mielekästä eikä mukavaa. Toisekseen suurinpiirtein kaikki mitä minulla olisi voinut olla sanottavana, on jo suurinpiirtein sanottu, kiitos Ruukinmatruunan ja Vasarahammerin, vain pari mainitakseni (onko tuo anglismi?). (on se kai. jääkööt.)

Henk. koht. osastolta mainittakoon jokunen seikka:
1. Olen aloittanut autoilun
2. Olen hankkinut metsästyskortin, aseluvat ja metsästyskiväärin.
3. Olen aloittanut historiallisten aseiden keräilyn. (kaikenlaatuisia)
4. Olen ihastunut brittiläisiin oluisiin. (lopullisesti)

Näistä "merkkipaaluista" johtuen vihreävasemmisto pitää minua jonkinlaisena Hitlerin ja Ted Nugentin risteytyksenä. Voi kun kivaa. Onneksi välittömässä lähitulevaisuudessa "Stalinistisen ongelmajätteen saastuttamat rikkaruohot" eivät kuulu pakollisiin kontakteihin, joten savitiilien väistely jää vähäiseksi.

Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tuittupää kuittaa.