Raskasmetallien monet ilmenemismuodot

Matruunan kirjoitus aiheutti kiukunväristyksiä. "Blissful bubble of elitist ignorance" tupsahti mieleen eräistä valeveutumattomista kommenteista. Ensin siinä vähän suutahti. Mutta sitten JFK popsahti olkapäälle istumaan ja kuiskasi: "Don't get mad- get even. Täytyypä sitten vastata nuoren miehen rajoittuneilla kyvyillä.

Tuittupää on kuunnellut metallimusiikkia yli puolet elämästään. Ala-asteen viidennellä luokalla Iron Maiden löi lekalla tärykalvoille ja takaisin ei ole ollut kääntymistä. Nyt levykokoelma on paisunut jo viidensadan paremmalle puolelle, CD:inä yksinään, vinyylejä on satakunta. Musiikkityylit vaihtelevat fuusiojatsista grindcoreen ja alternative electronic funkista Wagneriin. Ainoastaan muutama genre on täysin poissa hyllystä: rap, hip hop, radiopop, r'n'b:n nykyversio sekä iskelmä.

40% levyistä on 70-luvulta, 30% on kasaria. 10% kultaiselta kuusikymmenluvulta. Ajalta, jolloin minua ei ollut olemassa missään muodossa. Jos saisin aikakoneen, matkustaisin 69' Woodstockiin ja elelisin siitä tyytyväisenä eteenpäin musiikin evoluution edetessä.

Mutta asiaan. Siinä missä progebändit, kuten Yes, Camel, Jethro Tull tai ELP ovat moniuloitteisuudessaan ja ilmatyynykenkämeiningissään mahtavia, niiden perillisten aliarvostaminen on yksinkertaisesti typerää. Itse olen kuunnellut progea lähes yhtä kauan kuin metallia. Riitäköön kertomaan kiintymyksestäni progressiiviseen rockiin se, että seinälläni on neljä Pink Floydin, kolme genesiksen, kaksi Yesin, kolme Camelin ja yksi Gentle Giantin alkuperäisvinyyli, kaikki julkaisuvuosiltaan ja tiptop -kunnossa. Yritän tässä nyt sanoa, että älköön kukaan koskaan olettako, että väheksyisin, halveksuisin tahi ylenkatsoisin progressiivistä rockia.

Rockmusiikin sukupuu on monihaarainen ja sekava. Proge ja sen veli hard rock(juuri nimenomaan veli) menevät sopivasti sekaisin, siinä missä preinteinen brittirock (The Who, Rollarit, jne) tulee aina välillä mukaan. Missä kaikissa yhtyeissä se Eric Clapton onkaan soitellut? Entä Jimmy Page? Mitä musiikkia Uriah heep oikeastaan on? Sailsbury sanoo progea, Demons & Wizards sanoo hard rockia. Yhtyeiden leimaaminen ehdottomasti yhden musiikkityylin edustajiksi on kapeakatseista. Led Zeppelin voi olla vaikka stadionrockia, hard rockia tai jos aivoissa on reikä, heavy metallia.

Heavy metal ei ole suoraa jatkumoa progesta ja hard rockista. Ensimmäinen Heavy metal -yhtye oli Black Sabbath. Alunperin blues- ja jazzyhtyeenä soittanut Sabbath vaihtoi tyyliään Tony Iommin soitettua "paholaisen nuotin". Tässäpä tämä. Bluesskaalan tritonus, eli ylinouseva kvartti tai vähennetty kvintti. Yhdistettynä särökitaraan ja munakkaaseen määrään bassoa, saadaan raskasmetallia. Black Sabbathin jälkeen äänimaisemat muuttuivat synkemmiksi ja raskaammiksi. Progerock ja hard rock kulkivat edelleen omia teitään. piirit olivat edelleen verrattain pienet, eli vaikutteita toisista yhtyeistä otettiin helposti. Mutta perustavaa laatua oleva sääntö on, että hevi tulee hevistä enmmän kuin Progesta. Väittämä "soitetaan heviä kun ei osata progea" on puppua. Motörhead on yksi yhtye. Useammin kävi niin, että metallia alettiin soittaa kuin progea, kun pari peruslevyä oli tehty.

Heavy metal syntyi vuonna 1970. Se on keski-ikäistä. Kuten kaikella keski-ikäisellä, olemassaolon varrelle sattuu kaikennäköistä kommellusta ja erinäisiä vaiheita. Heavy metal pitää sisällään niin paljon erilaista musiikkia, että kategoirisointi menee mahdottomaksi. Mutta oletus, että brutaalimpi musiikki olisi jotenkin oletusarvoisesti yksinkertaisenpaa tai tyhmempää on huvittava. Death metal on metallin toiseksi huonoiten käyttäytyvä alalaji. Death metal sytyi kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Yleisesti voidaan ajatella, että Chuck Schuldiner kehitti yhtyeensä Deathin kanssa siihenastisessa maailmassa rankimman musiikkityylin. Äärimmäisyyksiin menevät lyriikat, yliohjatut kitarat, blastbeat(tai joku vastaava rumplain metsurintauti) ja mikä tärkeintä, rääkyvä/örisevä laulu iskivät lujaa bändienväliseen demonauhojen lähettelyskeneen. Albumi "Scream bloody gore" on hulvatonta goreilua ja hauskanpitoa. Ja kyllä, osa death metallista on juuri nimenomaan raakaa, rumaa, gora ja huonoja kauhuleffoja. Autopsy. Obituary. Possessed. Morbid Angel. Örrmörr ja growl. Epämusiikiksi väittäminen on kuitekin hieman hassua. Morbid Angelin kantavan voiman, kitaristi Trey Azagthothin (nämäki sivistymättömät hulttiot lukivat H.P. Lovecraftinsa puhki, sitten kirjoittivat kirjojen pohjalta biisejä!) soolo-osuudet lähentelevät taidokkuudessa monia vanhan kaartin taitureita. Riffien teknisyys huimaa aloittelevien kitaristien päitä ja kappalerakenteet eivät todellakaan ole mitään Intro-A-B-A-B-C-B-B-Outro- huttua. Aakkosissa päästään L:ään asti melko usein. Mutta ei käy kieltäminen, etteikö osa death metallista olisi melko kökköä.(on tuossakin melkoiset bassolinjat, nauhattomalla bassolla!)

Mutta Death ei olekaan kokonaan pelkkä mesoamista, kuten ulkopuolinen saattaa asian helposti nähdä. Death kasvoi yhtyeenä, jäsenet vaihtuivat ja musiikki kehittyi. Nyt vanhat ukot ja akat silmät kiinni ja mielet auki kun klikkaatte seuraavia linkkejä. Sitten mietitte onko tämä aivotonta mesoamista ja yksinkertaista vaahtoamista idiooteille.
Yksi. Tästä se alkoi.
Kaksi. Kaksi ja puoli. Tähän se meni.

No niin. Nyt mietitään uudestaan.

Ja sitten kuunnellaan lisää death metallia.

Kolme.
Neljä. Neljä ja puoli.
Viisi.

Tauko.
Tahtilaji vaihtuu. Että tällaista aivotonta rääkynää ja räminää ilman sisältöä. Pelkkää ääntä? Mjaa, mietitäänpä uudestaan.

Ketkä kuuntelevat death metallia? Eivät ainakaan ne, jotka kuuntelevat radiota. Radioaalloilla hyvää metallimusiikkia soitetaan äärimmäisen vähän. Death metallia ei juuri ollenkaan. Metallimusiikkiin mieltyneet eivät ole keskivertoihmisiä. Metallista tykätään tosissaan, ei ohimenevästi tai satunnaisesti. Death metallin kuuntelijat eivät tosin ole "death metallin kuuntelijoita", vaan hyvin usein yleispäteviä metallimiehiä, eli metallimusiikki lähes kokonaisuudessaan uppoaa hyvin, tietenkin vaihdellen. Toisekseen "radiopopihmiset", eli "kuuntelen sitä, mikä soi radiossa" kammoavat death metallia. Se on rumaa ja äänekästä ja ennen kaikkea siinä voi olla asennetta ja luonnetta. Tämä usein pelottaa monia Matti ja Maija Keskiarvoa. ("Musiikkia jolle voi omistautua, hui kamala, ikkunat kiinni!")

Metallissa kaikki on julmetun suurta. Siinä missä shokkirockin ja hard rockin tavalliset teemat olivat lähinnä viina, naiset, huumeet ja bileet, useat metallibiisit ovat yllättävän syvällisiä. Uskonto, filosofia, yhteiskunta, historia, sodat, psykologia ja ihmisyys itsessään ovat melko yleisiä lyrikaalisia teemoja. Kirjallisuudesta ja runoudesta ammennetaan enemmän, kuin korkeakulttuurisnobit haluaisivat myöntää. Missähän musiikkityylissä saadaan tarpeeksi eeppinen äänimaisema aikaiseksi, että Tolkienin Silmarillion istuu siihen kuin nenä päähän? Kahdessa: Vahvassa, raskaassa klassisessa ja power metallissa. Blind Guardian on tehnyt aiheesta levynkin.

Progerockissa leimallista on virtuoosimainen improvisointi. Se on melkein yhtä vahvasti esillä metallimusiikissa. Yngwie Malmsteen, John Petrucci, Steve Vai, Joe Satriani, Michael Romeo, Luca Turilli, Kai Hansen, Michael Weikath, Trey Azagthoth ja Chuck Schuldiner, kaikki tunnettuja spontaaneista kymmenminuuttisista sooloista ja improvisoinnista live-esiintymisissä. Virtuoosimainen taituruus on suuri osa monien metallibändien imagoa. Sellaiset kiljukaulat, kuten Bruce Dickinson, Rob Halford, King Diamond, John Arch, Biff, Dio, James LaBrie, Arjen Lucassen, Hansi Kürsch, Michael Kiske ja Joey Belladonna ovat kaikki alansa huippua. Oopperatyylinen laulu, joillakin ajoittainen falsetti, valtava ääniala ja edelleen, virtuoosimaisuus. Rumpalien tutisevasta maailmasta kaikkein nopeimmat, tarkimmat ja teknisimmät soittajat ovat lähes poikkeuksetta metallimuusikoita. Basso, vaikka onkin elintärkeä instrumentti, tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle. Mutta virtuooseja löytyy tälläkin saralla. Steve Harris? John Myung?

Onko heavy metal jotenkin yksinkertaisenpaa musiikkia kuin proge? Kyllä, kappalerakenteet ja tietyt elementit ovat klassisessa progessa mutkikkaanpia. Vaatiiko progen soittaminen jotenkin hirvittävästi enemmän taitoa? Mjaa. Vaatiiko? Paikoin. Mutta metallimusiikin aliarviointi jotenkin perustavaa laatua olevasti tyhmäksi ja yksinkertaiseski osoittaa tiedollista aukkoa ja hölmöä silmälappu- ja korvatulppa-asennetta. Progen perillisistä, mitä metalli tietyllä tasolla on, kuinka monessa soitetaan kaksikymmenminuuttisia eeppisiä, monikerroksisia ja syvällisiä kappaleita? Metallissa. Kuinka monessa venytetään rajoja ja kokeillaan uutta? Ainakin metallissa. Kuinka moni innostaa nuoria alottamaan musisoinnin? Varmasti metalli.

Suomalaisesta metallista puhuttaessa masentuu. Suomalainen metalli on pääasiallisesti kuraa. Kaupallista, levy-yhtiön ehdoilla tehtyä huttua, stylistien huolittelemia teinitähtiä ja bändeille valmiiksi tehtyjä kappaleita. HIM, Mokoma, Stam1na, the Rasmus, Nightwish nykyään, Amoral, Ari Koivunen(VOIHERRANJUMALAMITÄTÄMÄ ÄÄNISAASTEONVIEKÄÄSEPOIS!), Sonata Arktika, etc. Suomalainen popmetalli ei ole kovin katu-uskottavaa. Children of Bodom aiheuttaa useimmissa hevikarpaaseissa nauruntyrskähdyksiä. Positiivisia pilkahduksia ovat jotkut folkmetallibändit, jotka tekevät jotain omaperäistä enemmän omilla ehdoillaan. Korpiklaani, Moonsorrow, Viikate, Turisas(säröpedaalin läpi ajettu sähköviulu!).

Hauskaa saada tietää olevansa hämy.